Kumouksellista kansantanssia
Seurasaaren Kansantanssijat tuuletti 1970-luvulla Pauli Nurmisen johdolla kansantanssiesitysten luutuneita perinteitä ja muokkasi tansseista eloisia ja näyttäviä versioita. Ajatus oli tuolloin kumouksellinen, ja uranuurtaja sai osakseen sekä ihailua että etenkin kansantanssipiireissä ankaraa vastustusta, joka vain kasvatti yleisön ja median kiinnostusta.
Kansallisteatterin näyttämöllä 1977
Seurasaaren Kansantanssijat esiintyi 1970-luvulla muun muassa Kansallisteatterissa, Kuopio tanssii ja soi -festivaalilla ja televisiossa, ja kriitikot ylistivät seuran taitoja ja tuoretta otetta. Tällöin alkoivat myös säännölliset turistiesitykset, joissa seura on vuosikymmenien mittaan esitellyt suomalaista kansantanssia kymmenille tuhansille matkailijoille Kalastajatorpalla, Seurasaaressa ja risteilyaluksilla. Alkuvuosien linjaukset ja ahkera esiintyminen leimasivat toimintaa myös Staffan Lundströmin ohjaajakaudella 1983–1994.
Seurasaaressa Antin talon pihalla 1970-luvulla
Tanssia ja teatteria menuetista charlestoniin
Seuran perustajajäseniin kuuluva Varpu Heinonen on ohjaajakaudellaan vuodesta 1996 lähtien laajentanut kansantanssin käsitettä uusilla musiikin ja tanssin lajeilla ja rikastuttanut tanssi-ilmaisua teatterin keinoin. Kansallispuvuissa tehtyjen kansantanssiesitysten rinnalla on tuotettu eri aikakausille ja aiheille omistettuja laajempia esityksiä, joista ensimmäisiä olivat 1920-luvulle sijoittuva Pitkänsillan tarina (2000) ja sotavuosia kuvaava Aitoa korviketta (2002).
Viime vuosina Seurasaaren Kansantanssijat on tuottanut useita tunnin mittaisia, musiikki- ja tanssiteatteria läheneviä esityksiä, joissa on tehty eläväksi tanssin kulttuurihistoriaa erityisesti Helsingin seudulla. Yhteistyökumppanina on usein ollut Helsingin kaupunginmuseo.
Kuplettien ja kepeiden tanssien kaupunki -revyy 2010
Tanssien halki Helsingin historian (2006) vei pianon säestyksellä 1800-luvun salonkeihin, Ulrican laulut ja tanssit (2008) taas johdatti 1700-luvun Helsingin kartanoihin. Suursuosion saanut revyy Kuplettien ja kepeiden tanssien kaupunki (2010) syntyi yhteistyössä Sakilaiset-orkesterin kanssa ja omistettiin 1900-luvun alun Helsingin lauluille ja tansseille pistosta charlestoniin. Menuetin uudet vaatteet (2012), joka tehtiin ruotsalaisen Menuett Akademien -ryhmän kanssa, loi kolme erilaista näkökulmaa 1700-luvun yhä elävään tanssiperinteeseen.
Seura on myös innokkaasti tutustunut muihin kulttuureihin. Der rebe tanzt (2014) aukoi uusia uria ja tarjosi Itä-Euroopan juutalaisten vauhdikkaita ja värikkäitä tansseja klezmer-musiikin siivittäminä. Yhteistyössä kolmen muun tanssiryhmän kanssa tuotettu Etno con fuusio (2018) sai Suomen, Irlannin, Balkanin ja Intian musiikki- ja tanssiperinteet kohtaamaan ja sulautumaan.